Kylmää kyytiä – Bromo-Tengger-Semerun kansallispuistossa

Banyuwangista valitsimme junavaihtoehdon Probolinggoon kaupunkiin bussin sijaan. Junalla kun pääsee näppärästi reilussa neljässä tunnissa taasen bussilla kestää puolet kauemmin. Hintakaan ei päätä huimannut 140.000 IDR alle 10 euroa.
Probolinggon juna-asemalta kannattaa ottaa Bemotaksi (5.000 IDR) seuraavalle etapille eli bussiasemalle. Täältä otetaan uusi kyyti lähimpään kylään Cemoro Lawangiin, joka on aivan Bromon kansallispuistoalueen juurella.

Kyydin saaminen kylään oli sinänsä haastavaa, sillä lähtösummaksi sovimme 35.000 IDR. Odottelimme tunnin jos toisenkin, eikä auto meinannutkaan lähteä. Meille selvisi parin tunnin odottelun jälkeen, että auto starttaa heti, kun matkustajia on tarpeeksi tai meidän on maksettava tuplasumma puolityhjästä autosta. Täynnä olevan kyydin hinta (450.000 IDR) jaetaan kyytiläisten kesken. Useamman reissaajan kanssa tulimme siihen tulokseen, että nyt lähdetään hinnalla millä hyvänsä. Sovimme kyydin hinnaksi 50.000 IDR eli noin euro lisää henkeä kohden.
Autoa on vaikea saada täyteen, joten valmiina kannattaa olla maksamaan tuplahinta, joka ei ole kuin noin 3 euroa. Auto on tarkoitettu 15 henkilölle ja voin sanoa, että 9:lle turistille teki tiukkaa mahtua samaan kyytiin. Matkan aikana pistin merkille, miten erilaisia ihmisiä matkailijoina olemme. Naiskaksikko oli edellispäivästä asti odottaneet kyytiä Cemoro Lawangin kylään, ja nämä kaksi eivät meinannetkaan maksaa soviteltua hintaa, olihan kyse kokonaisesta eurosta.

Cemoro Lawangin kylä on pieni ja se sijaitsee aivan tulivuorten juurella. Kylästä löytyy kaikki välttämättömät. Ravintoloita on muutama, majoitusvaihtoehdot ovat vaatimattomia ja pari pientä kauppaa löytyy. Mutta tänne ei tulla ylellisyyden ja mukavuuden vuoksi. Itse ympäristö on ällistyttävän kaunis. Korkeita savuavia tulivuoria, hiekkameri, karua ja hedelmällisyyttä. Emme paljoa kierrelleet kylässä, sillä aikarytmimme oli täällä vähän erilainen. Aikaisin nukkumaan ja sitäkin aikaisemmin hereille.
Majoituimme pari yötä Cemara Indal hotellissa, jossa oli suora näköala kansallispuistoon. Tämä on kallein hotelli täällä (500.000 IDR), mutta tulin siihen tulokseen, että oma vessa ja lämmin suihku pitää olla.

Kello herätti kahdelta aamuyöllä. Ulkona oli kylmä, sillä lämpötila taisi olla lähellä nollaa. Olimme varautuneet jo edellisiltana kylmyyteen vuokraamalla lämmikkeeksi toppatakit hotellimme aulasta. Tarkoituksemme oli lähteä jalan Gunung Penanjakan vuorelle, mistä kaikki postikorttikuvat on otettu. Lähdimme puoli kolmelta vaeltamaan pimeässä kohti vuorta otsalamppujen ja kuun valossa. Mukaan meidän kanssa lähti kanadalaispariskunta Dana ja Michael. Vaeltamiselle kannattaa varata kaksi tuntia, että kerkeää huilata pari kertaa ennen huipulle pääsyä. Aurinko nousee erittäin aikaisin, joten paikalla on syytä olla hyvissä ajoin. Vilukintun on hyvä ottaa lämmikettä myös sormille ja päähän. Vuoren näköalapaikan lämpötila ja kylmä tuuli, saa hampaat kalisemaan vähemmästäkin.

Näköalapaikka 2. tavoitettiin tunnin kiipeämisen jälkeen. Kiipeäminen oli helppoa hyvien ylöspäin menevien portaiden vuoksi. Näköalapaikkaan 1. kesti hieman kauemmin, sillä kiipeäminen tapahtui kinttupolkua pitkin. Näköalapaikassa 1:ssä on monia paikkoja, mistä voi kuvata upeaa ympäristöä. Jäimme kuitenkin hieman alemmaksi King King Hill –kohtaan, sillä ihmismäärä latisti auringonnousun tunnelmaa ja saimme olla kahdestaan vangitsemassa tätä henkeäsalpaavaa hetkeä.

Cemoro Lawangin kylä näköalapaikalta katsottuna

Cemoro Lawangin kylä näköalapaikalta katsottuna

Kraaterille on jalan ohella mahdollista mennä vuokraamalla jeeppi tai hevosella. Apukyydillä pääsee melko lähelle korkeinta näköalapaikkaa.
Kansallispuiston sisäänpääsylippu on kokenut kovan hintakirin. Vuonna 2013 lippun hinta nousi 75.000:sta 217.000 IDR. Kovimmillaan lipun hinnasta joutuu pulittaa 320.000. Lisäksi hinnankorotus on tuonut mukanaan matkatoimistojen ja portinvartijoiden omia huijauksia.
Kansallispuistoon pääsee sisälle maksamatta sisäänpääsymaksua. Tämä reitti kulkee Tenggur –kylän lävitse, eikä mene hiekkameren (Lautan Pasir) läpi kohti Penanjakan vuorta. Jos Bromolle aikoo mennä ilman lippua, on kohteeseen käveltävä hiekkameren poikki. Hiekan pöllytessä kaikkialle on suojauduttava kunnolla peittämällä etenkin kasvot.

Vuokratessamme jeeppiä (125.000 IDR henkilöltä) neuvottelimme kuskin kanssa niin, että hän veisi meidät portista läpi ilman lippua katsomaan, mitä vuorten toisella puolella on. Ajoimme hiekkameren, vihreän kanjonien (jota paikalliset kutsuvat savanniksi) sekä vuoristojen ohitse hieman yli tunnin. Järvet Ranu Pani ja Ranu Regulo ovat aivan Semeru –vuoren juurella. Täältä yleensä aloitetaan kyseisen vuoren valloitus ja täältä löytää paikallisia pikku kyliä.
Välillä kun kuvittelee, ettei luonto voi olla enää uskomattomampi, huomaa olevansa väärässä. Kansallispuiston toisella puolella luonto oli eri maailmasta kuin itse hiekkameren karu maasto. Näimme vihreän kasvillisuuden suuret valtaukset vuorien rinteillä, joihin aikoinaan valunut laava oli kaivertanut syviä uumia. Ja lopuksi Bromo, joka tulivuorena romahti ja muodosti kalderan, on jotain, mitä sinun on itse oltava näkemässä ymmärtääksesi luonnonvoimien kauneuden.

Tenggerin kansallispuistosta on useampi tulivuori/vuori.
– Gunung Penanjakan vuoresta (2770m) on todella kauniit maisemat koko hiekkamerelle. Näkyvyys voi vaihdella yllättävän paljon. Jonain päivänä näkyvyys voi olla niin huono, eikä vuoria välttämättä näe ollenkaan.
– Gunung Batok (2440m) on lähin vuori kylään nähden.
– Gunung Bromo (2392m) on aktiivinen tulivuori, joka päästää savua ilmaan. Kraaterille kävelee noin tunnissa ja loput 245 porrasta vie sinut kohti kraaterin hiekkareunaa.
– Gunung Semeru (3676m) suuri tulivuori kauempana, yksi Indonesian aktiivisimmista tulivuorista. Noin 20 minuutin välein vuori tussauttaa savua ilmaan. Tämä on yksi vaarallisimpia paikkoja ja trekkaukseen on pyydettävä erikseen lupa viranomaisilta. Trekkaaminen on mahdollista vain tiettyyn vuodenaikaan ja itse trekkaus kestää viikosta eteenpäin.

eeppinen auringonlasku

eeppinen auringonlasku

 

– Minna-Mari –

Kawah Ijen ja sininen liekki

Balilta siirryimme vesiteitse Jaavan saaren puolelle Banyuwangi -nimiseen satamakaupunkiin. Matkanteko kesti huomattavasti odotettua pidempään ja olimme paikanpäällä kahden aikaan yöllä ilman majapaikkaa. Onneksemme auto jätti meidät erään majapaikan eteen ja matkasta väsyneinä emme jaksaneet lähteä etsimään muita vaihtoehtoja. Paikka paljastui yhdeksi hirveimmistä, missä olemme koskaan yöpyneet. Se sai tällä erää kelvata olihan meillä makuupussit hieman epäilyttävien lakanoiden suojaksi. Toisaalta mitä nyt voi kuuden euron majoitukselta odottaakaan. Seuraaviksi öiksi varasimme sitten hieman tasokkaamman majoituksen.

Banyuwangissa ei ole varsinaisesti turisteille mitään nähtävää tai tekemistä, vaan paikka toimii porttikaupunkina läheisille tulivuorelle Kunung Merapille (2799m) ja sen vieressä sijaitsevalle Kawah Ijenille. Vuorenjuurelle pääsimme vuokrattuamme neliveto jeepin ja kuljettajan (600 000IDR), joka kuljetti meidät jyrkkää tietä pitkin kohti perusleiriä. Automatka Banyuwangista kestää puolesta tunnista tuntiin riippuen keliolosuhteista.

Bali nähtynä Kawah Ijeniltä

Bali nähtynä Kawah Ijeniltä

Suurin vetonaula täällä on kraatterijärven kupeessa palava sininen liekki. Muutenkin koko paikka tuntuu kuin olisi ollut vieraalla planeetalla. Maassa olevista halkeamista nousee 600 asteista rikkikaasua, joka syttyy itsestään päästessä ulos. Liekit voivat parhaimmillaan kasvaa yli viisimetrisiksi. Näky on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan uskomaton! Vaikkakin meidän vierailun aikana näkyvyyttä haittasi lähes täysikuu.

Kuun vakossa

Kuun vakossa

Nähdäksesi maagisen sinisen liekin on matka aloitettava yötä vasten. Rikkikaasut palavat vuorokauden ympäri, mutta ovat silmin nähtävissä ainoastaan kello 01:00-04:00 välisenä aikana. Voin kokemuksesta sanoa, että se on todellakin sen arvoista. Perusleiristä kraatterijärvelle matkaa kertyy parisen kilometriä jatkuvaa ylämäkeä pitkin. Vaellukselle on hyvä varata ainakin parisen tuntia, sillä matka on kohtalaisen rankka ja lepotaukoja on pakko pitää. Varustukseksi on hyvä ottaa lämmintä vaatetta, koska lämpötila laskee ylöspäin kiivettäessä melkoisesti yön pimeinä tunteina. Taskulamppu on myös pakollinen varuste, sillä reitillä ei ole turvakaiteita ja pilkkopimeässä väärän askeleen ottaminen voi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin. Turisteja on kuollut tiputtuaan vuorenrinteeltä alas, joten varovainen täällä pitää olla kokoajan. Ylöspäin kuljettaessa myös tulivuoren uumenista tunkeutuva pistävän rikin haju pahenee, joten hengitystiet on hyvä suojata maskilla.

Kawah Ijeniltä löytyy myös kauniin turkoosin värinen kraatterijärvi, jonka veden lämpötila on 34 astetta ympäri vuoden. Vaikka tämä saattaa kuulostaa houkuttelevalta uimavedeltä niin sitä se ei todellakaan ole. Vesi nimittäin koostuu kloorihaposta, suolahaposta sekä rikkihaposta veden Ph:n ollessa 0,5. Näin ollen se on maailman happamin järvi, joka syövyttää kaiken, mikä sen kanssa joutuu kosketuksiin.

Alue työllistää parisen sataa kaivosmiestä, jotka louhivat rikkiä kraatterin uumenista. Seuraavan kerran kun mietit, että kuinka rankkaa sinulla on töissä niin mieti vielä hetki, että mitä nämä herrat joutuvat kokemaan. Ruumiinrakenteeltaan heiveröiset miehet hakevat päivittäin rikinpalasia syvältä tulivuoren kraatterista ja kantavat sitä korit olallaan kilometritolkulla jyrkkää ylä- ja alamäkeä edestakaisin. Kantamuksille kertyy painoa 70-100 kilon verran, kun miehet painavat hädin tuskin 60 kiloa. Kilohinta rikille on 1000 Indonesia rupian eli noin 7 sentin luokkaa. Savuavasta kraatterista kulkeutuu työmiesten keuhkoihin melkoisia myrkkyjä, jotka lyhentävät heidän elinikäänsä dramaattisesti. Keski-iän näillä työmiehillä arvioidaan olevan 40-50 vuoden välissä. Vaihtoehtoja ei heillä näillä seuduilla paljon ole, sillä se perhe täytyy elättää tavalla tai toisella.

Rikinkantaja kipuamassa ylös kraatterista

Rikinkantaja kipuamassa ylös kraatterista

Korissa 70-100 kiloa painoa

Korissa 70-100 kiloa painoa

Silmiä ja henkeä kirvelevä savu nousee maan uumenista

Silmiä ja henkeä kirvelevä savu nousee maan uumenista

Rikkikaasujen värjäämä kivi

Rikkikaasujen värjäämä kivi

Kuollutta maastoa

Kuollutta maastoa

Retken vaarallisin hetki sattui paluumatkalla, kun koko yön valvonut kuski meinasi nukahtaa rattiin useampaan otteeseen. Oli kammottavaa katsoa takapenkiltä taustapeilin kautta, kuinka kaverin silmät valahti kiinni vähän väliä. Hengissä selvittiin, mutta eipä ole koskaan pelottanut auton kyydissä yhtä paljoa.

Merapi tulivuori aamunkoitteessa

Merapi tulivuori aamunkoitteessa

 

– Jani –

Lake Toba – kraaterijärven rannalla

Siirtyminen Indonesian puolelle Medaniin sujui lentäen Singaporesta. Lentokentälle saavuttaessa kävelet konttorille, josta saat viisumin 35$, jolla saat oleskella maassa kuukauden. Pienenä vinkkinä, että kannattaa vaihtaa niitä dollareita etukäteen, vaikka muilla valuutoilla maksaminen onnistuukin niin vaihtokurssi on surkea.

Lake Toballe pääsee helpoiten lentämällä Sumatralla sijaitsevaan Medanin kaupunkiin, josta matkaa voi sitten jatkaa minivanilla tai bussilla. Medanissa ei ole käytännössä minkäänlaista turisti-infrastruktuuria ja kaupunki on likaisimpia ja taatusti katupölyisin paikka, missä olemme koskaan käyneet. Taisin aikaisemmin mainita, kuinka Kuala Lumpurissa tuli katsottua enemmän ylöspäin kuin eteenpäin upeiden pilvenpiirtäjien johdosta. Täällä asia on hieman toinen. Ei ole nimittäin paljon varaa katsella muualle kuin jalkakäytävälle, jos sitä voi siksi edes kutsua. Jalkakäytävät nimittäin ovat täynnä ammottavia reikiä, jonne voi tippua harjaterästen lävistämäksi hetkenä minä hyvänsä. Kaiken kaikkinaan hyvin masentava paikka, jossa ei yhtä tai kahta pakollista yötä enempää halua viettää aikaa.

Batak tyylinen talo. Tunnusmerkkeinä koristeellinen terävä katto ja matala oviaukko.

Batak -tyylinen talo. Tunnusmerkkeinä koristeellinen terävä katto ja matala oviaukko.

Lake Toballe matkustimme minivanilla noin neljässä tunnissa (100 000 IDR). Järvelle saavuttaessa, tulet aluksi Parapatin kaupunkiin, josta matka taittuu veneellä Toba-järven keskellä sijaitsevalle Samosir saarelle (15 000 IDR). Tarkemmin sanottuna saavut tuk tuk nimiseen kylään, jossa majatalot ja resortit sijaitsevat. Tuk tuk kylä on todella pieni ja sen ympäri kävelee alle tunnissa. Samosir saari taas on suhteellisen suuri kokoinen ottaen huomioon sen sijainnin. Lake Toba on kraatterijärvi, joka on syntynyt tulivuorenpurkauksen johdosta.

Lake Toba on suosittu kohde suomalaisten matkaajien keskuudessa. Heti satamaan saavuttaessa tapasin miehen, jonka kanssa hetken juteltuani, hän nappasi kitarani ja alkoi soittaa Zen Cafen todella kaunis biisiä. Minne me oikein olemme tulleet?

Tuk tuk on erittäin hiljainen ja rauhallinen paikka. Kylän ympäri kävellessä tuskin tulet näkemään 5 turistia enempää. Tosin niistä viidestä saattaa kolme olla suomalaisia. Kiitos tästä kuuluu muuan Rikulle ja Tuomakselle, jotka muuten lähes kaikki tuntee täällä. Suomalaisten kanssa on aina mukava vaihtaa kuulumisia ja vietimme täällä ikimuistoisia iltoja parin helsinkiläisen kaverin kanssa.

Kaikki tervehtivät toisia kadulla niin paikalliset, että myös muut matkaajat. Ilmapiiri täällä on todella tervetullut. Sää täällä muistuttaa hyvin paljon suomen kesää ja muutenkin fiilis samanlainen kuin olisi suomessa mökillä järven rannalla. Ja aivan kuten kotimaassa niin myös täällä sataa usein vettä. Sade onneksi ajoittui pieniin kuuroihin, joita tuli lähes joka päivä.

Lake Toballa ei ole oikeastaan mitään tekemistä, mikä onkin koko saaren idea. Välillä tuntuu, että aika on pysähtynyt ja päivän kohokohtia on ravintoloissa syöminen. Muuten aika menee pitkälti riippumatossa loikoillessa, kirjaa lukiessa ja ihan vaan eksoottisia maisemia ihastellessa. Ruuasta vielä sen verran, että syrjäisen sijainnin vuoksi tavaran saatavuus on heikkoa, joten monesti ravintolat joutuvat myymään eioota. Esimerkiksi jos haluat kalaa niin se pitää ilmoittaa päivää aikaisemmin, koska ravintolat eivät pidä varastoja asiakkaiden vähyyden vuoksi.

Aktiviteetiksi otimme lähteä kiertämään Samosir- saarta skootterilla. Tuk tuk kylän ja sen ympäristön tiet ovat aivan kammottavassa kunnossa, mutta kunhan vain pääsee sieltä pois niin sen jälkeen teiden kunto paranee huomattavasti. Liikennettä ei ole juuri yhtään, joten sen puolin ei tule ongelmia. Samosirilta löytyy muutama vesiputous, sammuneita tulivuoria, riisipeltoja sekä oikeasti autenttista paikalliselämää. Saaren itäpuolella vierailee hyvin vähän matkailijoita, joten aina meidät nähdessään paikalliset lapset tervehtivät vimmatusti.

Tuk tuk kylästä, noin 45 kilometrin päässä, Sumatran mantereen puolelta löytyy kuumia lähteitä, joissa kävimme kylpemässä. Vulkaaninen lämpö nousee maaperästä lämmittäen veden lähes kiehuvaksi, joka jäähdytetään ja johdetaan sen jälkeen kylpyaltaisiin. Veden tarkkaa lämpötilaa on vaikea sanoa, mutta aluksi varpaita kastellessa tuntui, että eihän tuonne voi edes mennä. Hetken totuttelun jälkeen, pääsin altaaseen, tosin siellä ei paljon minuuttia kauempaa pysty kerrallaan olemaan. Altaat ovat ravintolan yhteydessä joihin oli vapaa pääsy, kunhan tilasi jotain ravintolasta. Miehille ja naisille löytyy omat osastot.

Kaiken kaikkiaan Lake Toba on kerrassaan upea paikka. Tänne on hyvä tulla rauhoittumaan ja nauttimaan hiljaisuudesta. Yöelämää on turha etsiä, joten bilehileiden ei kannata vaivautua. Täällä on myös erittäin halpaa niin majoituksen kuin ruuan osalta. Ja kun tekemistä tai shoppailu mahdollisuuksia liiemmin ole, niin rahareikiä ei sen kummemmin tule. Meillä meni rahaa alle 20€ päivässä, mutta alle 10€ pääsee kyllä, jos tinkii majoituksesta.

– Jani –