Kylmää kyytiä – Bromo-Tengger-Semerun kansallispuistossa

Banyuwangista valitsimme junavaihtoehdon Probolinggoon kaupunkiin bussin sijaan. Junalla kun pääsee näppärästi reilussa neljässä tunnissa taasen bussilla kestää puolet kauemmin. Hintakaan ei päätä huimannut 140.000 IDR alle 10 euroa.
Probolinggon juna-asemalta kannattaa ottaa Bemotaksi (5.000 IDR) seuraavalle etapille eli bussiasemalle. Täältä otetaan uusi kyyti lähimpään kylään Cemoro Lawangiin, joka on aivan Bromon kansallispuistoalueen juurella.

Kyydin saaminen kylään oli sinänsä haastavaa, sillä lähtösummaksi sovimme 35.000 IDR. Odottelimme tunnin jos toisenkin, eikä auto meinannutkaan lähteä. Meille selvisi parin tunnin odottelun jälkeen, että auto starttaa heti, kun matkustajia on tarpeeksi tai meidän on maksettava tuplasumma puolityhjästä autosta. Täynnä olevan kyydin hinta (450.000 IDR) jaetaan kyytiläisten kesken. Useamman reissaajan kanssa tulimme siihen tulokseen, että nyt lähdetään hinnalla millä hyvänsä. Sovimme kyydin hinnaksi 50.000 IDR eli noin euro lisää henkeä kohden.
Autoa on vaikea saada täyteen, joten valmiina kannattaa olla maksamaan tuplahinta, joka ei ole kuin noin 3 euroa. Auto on tarkoitettu 15 henkilölle ja voin sanoa, että 9:lle turistille teki tiukkaa mahtua samaan kyytiin. Matkan aikana pistin merkille, miten erilaisia ihmisiä matkailijoina olemme. Naiskaksikko oli edellispäivästä asti odottaneet kyytiä Cemoro Lawangin kylään, ja nämä kaksi eivät meinannetkaan maksaa soviteltua hintaa, olihan kyse kokonaisesta eurosta.

Cemoro Lawangin kylä on pieni ja se sijaitsee aivan tulivuorten juurella. Kylästä löytyy kaikki välttämättömät. Ravintoloita on muutama, majoitusvaihtoehdot ovat vaatimattomia ja pari pientä kauppaa löytyy. Mutta tänne ei tulla ylellisyyden ja mukavuuden vuoksi. Itse ympäristö on ällistyttävän kaunis. Korkeita savuavia tulivuoria, hiekkameri, karua ja hedelmällisyyttä. Emme paljoa kierrelleet kylässä, sillä aikarytmimme oli täällä vähän erilainen. Aikaisin nukkumaan ja sitäkin aikaisemmin hereille.
Majoituimme pari yötä Cemara Indal hotellissa, jossa oli suora näköala kansallispuistoon. Tämä on kallein hotelli täällä (500.000 IDR), mutta tulin siihen tulokseen, että oma vessa ja lämmin suihku pitää olla.

Kello herätti kahdelta aamuyöllä. Ulkona oli kylmä, sillä lämpötila taisi olla lähellä nollaa. Olimme varautuneet jo edellisiltana kylmyyteen vuokraamalla lämmikkeeksi toppatakit hotellimme aulasta. Tarkoituksemme oli lähteä jalan Gunung Penanjakan vuorelle, mistä kaikki postikorttikuvat on otettu. Lähdimme puoli kolmelta vaeltamaan pimeässä kohti vuorta otsalamppujen ja kuun valossa. Mukaan meidän kanssa lähti kanadalaispariskunta Dana ja Michael. Vaeltamiselle kannattaa varata kaksi tuntia, että kerkeää huilata pari kertaa ennen huipulle pääsyä. Aurinko nousee erittäin aikaisin, joten paikalla on syytä olla hyvissä ajoin. Vilukintun on hyvä ottaa lämmikettä myös sormille ja päähän. Vuoren näköalapaikan lämpötila ja kylmä tuuli, saa hampaat kalisemaan vähemmästäkin.

Näköalapaikka 2. tavoitettiin tunnin kiipeämisen jälkeen. Kiipeäminen oli helppoa hyvien ylöspäin menevien portaiden vuoksi. Näköalapaikkaan 1. kesti hieman kauemmin, sillä kiipeäminen tapahtui kinttupolkua pitkin. Näköalapaikassa 1:ssä on monia paikkoja, mistä voi kuvata upeaa ympäristöä. Jäimme kuitenkin hieman alemmaksi King King Hill –kohtaan, sillä ihmismäärä latisti auringonnousun tunnelmaa ja saimme olla kahdestaan vangitsemassa tätä henkeäsalpaavaa hetkeä.

Cemoro Lawangin kylä näköalapaikalta katsottuna

Cemoro Lawangin kylä näköalapaikalta katsottuna

Kraaterille on jalan ohella mahdollista mennä vuokraamalla jeeppi tai hevosella. Apukyydillä pääsee melko lähelle korkeinta näköalapaikkaa.
Kansallispuiston sisäänpääsylippu on kokenut kovan hintakirin. Vuonna 2013 lippun hinta nousi 75.000:sta 217.000 IDR. Kovimmillaan lipun hinnasta joutuu pulittaa 320.000. Lisäksi hinnankorotus on tuonut mukanaan matkatoimistojen ja portinvartijoiden omia huijauksia.
Kansallispuistoon pääsee sisälle maksamatta sisäänpääsymaksua. Tämä reitti kulkee Tenggur –kylän lävitse, eikä mene hiekkameren (Lautan Pasir) läpi kohti Penanjakan vuorta. Jos Bromolle aikoo mennä ilman lippua, on kohteeseen käveltävä hiekkameren poikki. Hiekan pöllytessä kaikkialle on suojauduttava kunnolla peittämällä etenkin kasvot.

Vuokratessamme jeeppiä (125.000 IDR henkilöltä) neuvottelimme kuskin kanssa niin, että hän veisi meidät portista läpi ilman lippua katsomaan, mitä vuorten toisella puolella on. Ajoimme hiekkameren, vihreän kanjonien (jota paikalliset kutsuvat savanniksi) sekä vuoristojen ohitse hieman yli tunnin. Järvet Ranu Pani ja Ranu Regulo ovat aivan Semeru –vuoren juurella. Täältä yleensä aloitetaan kyseisen vuoren valloitus ja täältä löytää paikallisia pikku kyliä.
Välillä kun kuvittelee, ettei luonto voi olla enää uskomattomampi, huomaa olevansa väärässä. Kansallispuiston toisella puolella luonto oli eri maailmasta kuin itse hiekkameren karu maasto. Näimme vihreän kasvillisuuden suuret valtaukset vuorien rinteillä, joihin aikoinaan valunut laava oli kaivertanut syviä uumia. Ja lopuksi Bromo, joka tulivuorena romahti ja muodosti kalderan, on jotain, mitä sinun on itse oltava näkemässä ymmärtääksesi luonnonvoimien kauneuden.

Tenggerin kansallispuistosta on useampi tulivuori/vuori.
– Gunung Penanjakan vuoresta (2770m) on todella kauniit maisemat koko hiekkamerelle. Näkyvyys voi vaihdella yllättävän paljon. Jonain päivänä näkyvyys voi olla niin huono, eikä vuoria välttämättä näe ollenkaan.
– Gunung Batok (2440m) on lähin vuori kylään nähden.
– Gunung Bromo (2392m) on aktiivinen tulivuori, joka päästää savua ilmaan. Kraaterille kävelee noin tunnissa ja loput 245 porrasta vie sinut kohti kraaterin hiekkareunaa.
– Gunung Semeru (3676m) suuri tulivuori kauempana, yksi Indonesian aktiivisimmista tulivuorista. Noin 20 minuutin välein vuori tussauttaa savua ilmaan. Tämä on yksi vaarallisimpia paikkoja ja trekkaukseen on pyydettävä erikseen lupa viranomaisilta. Trekkaaminen on mahdollista vain tiettyyn vuodenaikaan ja itse trekkaus kestää viikosta eteenpäin.

eeppinen auringonlasku

eeppinen auringonlasku

 

– Minna-Mari –

Viidakkoelämää Bukit Lawangissa

Tulimme minivanilla Medanin (96 km) hulinasta viidakkoon Bukit Lawangiin. Bukit Lawang on tunnetuin osa Gunung Leuser kansallispuistosta.
Matka oli hikinen. Kuljettajan yrittäessä rikkoa uutta ennätystä, siitä monta matkustajaa yhteen minivaniin mahtuu. Sisällä autossa silleinä purkissa oli lähemmäksi 20 ihmistä ja katolle mahtui aina yksi poikalauma.
Minivani jättää sinut vähän matkan päähän Ketable kylästä, jonne sinun täytyy ottaa tuktuk kyyti. Matka taittuu nopeasti viidessä minuutissa, mutta jalan on mahdollista myös mennä.

Perille päästyämme, kimppuumme hyökkäsi Bukit Lawangin turistiyhdistyksen jäsen, kertoen viidakkotrekkauksista. Kahden päivän (yksi yö) viidakkoretki maksaa 60 euroa henkilöltä sisältäen ruoat, juomat, majoituksen ja pääsylipun kansallispuistoon, sisältäen käytännössä kaiken. Mahdollista on myös tehdä yhden päivän retken tai jos ylimääräistä aikaa on niin useammankin päivän. Oppaita tulee mukaan 1-4 riippuen ryhmän koosta ja retken kestosta. Retkelle kannattaa valita paikallinen ja koulutuksen saanut opas, jotta raha menee kylän asukkaille. Yksin viidakkoon on ihan turha lähteä edes päiväksi. Bukit Lawangia koetteli 2003 vuonna suuri tulva, tuhoten suuren osan kylästä. Paikalliset menettivät kotinsa lisäksi mahdollisuuden elinkeinoonsa. Viidakon laiton hakkuu palmuöljy viljelmien tieltä, tuhoaa samalla uhanalaisten eläinten elinympäristöä.

Löysimme kiviset ja soraiset –henkisen majatalon läheltä kansallispuistoa ja Bohorok -jokea. Paikkaa pyörittävä nuori poika Harry, oli todella innokas keskustelemaan asiasta kuin asiasta. Varasimme kaksi yötä, jonka välissä tarkoituksemme oli käydä viidakkoretkellä. Saimme jättää ylimääräiset tavarat säilöön yöpyessämme viidakossa.

Trekki alkoi seuraavana päivänä aamu yhdeksältä. Seurassamme oli kanadalainen Dave ja yksi opas. Vaelluksen aikana opas kertoi eri puiden ja kasvien hyödyistä. Opimme tunnistamaan metsässä syötävät marjat, mistä löytyy luonnon oma tiikeribalsamia ja kuinka autonrenkaiden kumiseos valmistuu. Vastaan tuli niin monennäköistä liikkuvaa eläintä kuin hyönteistä. Hyttysten kanssa aikaa tulee vietettyä aivan liikaa, ja sitä offia kannattaa pakata mukaan. Joukkoomme liittyi myöhemmin saksalainen tyttöryhmä ja Etelä-Afrikasta tuleva pariskunta sekä heidän oppaansa. Meitä oli noin 10 henkilöä loppupäivästä.

Jättimurkku

Jättimurkku

Päivän kohokohta huipentui, kun näimme vapaana olevia orankeja. Tästä uhanalaisesta eläinlajista olen puhunut iät ja ajat. Nyt vihdoin saan ainutlaatuisen tilaisuuden kohdata kasvotusten ihmisen lähisukulaisen.
Oppaat kertoivat, että 20 prosenttia retkiryhmistä ei valitettavasti näe orankeja lainkaan. Meillä kävi tuuri, sillä näimme päivän mittaan ainakin kymmenkunta orankia.

Tiesitkö, että nämä ”metsän ihmiset” ovat hyvin lähellä ihmistä. Ne jakavat ihmisen perimästä 96,4 %. Jokaisella yksilöllä on omat luonteenpiirteet, ja ne ovat todella älykkäitä. Sumatralla arvioidaan olevan jäljellä enää 7300 luonnonvaraista yksilöä. Vaikka orankeja yritetään suojella parhaan mukaan, orankeja uhkaa salametsästys, orankikauppa ja salakuljetus ulkomaille lemmiksi. Sumatra on toinen paikka maailmassa, missä voi nähdä orankeja vielä luonnossa. Borneossa Malesiassa arvioidaan olevan 40000-70000 yksilöä jäljellä.

Vaelsimme puoli päivää, noin kuusi tuntia. Trekkaaminen kansallispuistossa vaatii hyvän peruskunnon, sillä eteenpäin meneminen voi välillä olla haastavaa. Lisähaastavuutta liikkumiseen toi kuumuus ja koskea ilmankosteusprosentti.
Pitäessämme pientä levähdystaukoa, yksi oppaastamme tokaisi minulle, että ”Hi Minna, you look a little red”. No mitä siihen vastata, hien virratessa päästä varpaisiin.

Sademetsässä ei ole portaita tai teitä. Ylöspäin mentäessä tarvittaessa otettiin tukea puiden juurista ja oikeastaan ihan mistä tahansa, mistä kiinni sai. Vastoin ennakkoluuloja ylöspäin oli helpompi mennä kuin alaspäin. Polut olivat osittain vaarallisen liukkaita ja putosivat jyrkästi alaspäin.

Ennen auringonlaskua saavuimme perusleiriin, joka oli suuren vesiputouksen vieressä. Leiri koostui kolmesta pressukatoksisesta avoteltasta. Viemme tavaramme telttaan ja varasimme makuupaikat.
Vaellus oli ollut hikistä puuhaa, joten jääkylmässä joessa peseytyminen virkisti. Tosin minun veteen meneminen jäi kahlaukseen. Leirillähän ei siis ole suihkuja, vessaa tai sähköjä. Kaikki tapahtuu täysin luonnon helmoissa.

Viidakkoleiri

Viidakkoleiri

Reilu metrin mittainen lisko asui naapurissa

Reilu metrin mittainen lisko asui naapurissa

Leirille aikaisemmin tulleet paikalliset ja oppaat, valmistivat meille päivällisen. Ruoka koostui riisistä, kasviksista, kanasta, lihasta ja tofusta. Puhdasta vettä saatiin keittämällä lähdevettä. Näin suuria vesivarastoja ei tarvitse itse tuoda keskelle sademetsää.
Illan pimetessä istuimme kynttilänvalossa koko porukalla. Juttelimme ja leikimme leikkejä. Ensimmäinen leikistä oli tulitikun siirtämisleikki. Väsyneinä yritimme käyttää viimeisiä aivosoluja ratkaisemaan arvoituksia. Samoja arvoitusleikkejä tehdään lapsille, jotka ratkovat ne nopeasti. Aikuisena mietimme liikaa ja analysoimme silmien alla olevaa vastausta.
Toinen leikki oli sitten hieman vaativampi. Siinä selitettiin vierustovereille, että tässä on muki. ”This is a cup”, johon vasemmalla puolella vastaa ”a what”, ja minä jälleen totean ”a cup”, johon toveri vielä kerran epäilevästi kysyy ”a what” ja lopuksi totean ”a cup – ou cup.” Ei siinä mitään, mutta kun niitä esineitä alkoi tulla useampia, niin kieli oli mennä solmuun. Kolmannessa leikissä piti esineitä siirrellä lorun tahdissa. Tämäkin tuotti joillekin hieman vaikeuksia. Leikit olivat mukavaa ajankulua ja hieno lopetus mahtavalle päivälle.

Seuraava aamu käynnistyi aamupalalla ja tavaroiden pakkauksella. Paluumatkalla trekattiin vielä vähän lisää. Kun hiki oli nostettu pintaan ja lounaaksi oli syöty nasi goreng, niin laskettiin viidakossa virtaavaa jokea alas traktorin renkaista tehdyillä ilmarenkailla. Tämä oli kylmää, mutta mukavaa kyytiä! Laskemalla jokea alas, säästää viiden tunnin vaelluksen viidakossa.
Myöhemmin illalla kokoonnuimme porukalla kylän parhaaseen ravintolaan, jossa oppaat lauloivat ja soittivat kitaralla cover -biisejä tunnetuilta artistelta. Ilta venyi yön pimeille tunneille asti tanssien ja laulaen.

Jos viidakkotrekki ei kiinnosta, mutta haluat nähdä orankeja, on sinulla mahdollisuus osallistua niiden syöttämishetkeen. Näit itseasiassa näet lähempää näitä kädellisiä otuksia ja tuet myös orankien suojelutoimintaa. Nämä orangit ovat pelastettuja yksilöitä, joita “kuntoutetaan” ennen luontoon vapauttamista.

 

– Minna-Mari –